Metsässä

12-vuotiaan pikkupoikani kirjoittama aine (johon poika odottaa kommentteja sydän syrjällään):

Versoileva elämä ympäröi minut. Sieraimissani tunsin pehmeän hajusekoituksen, joka syntyi voimakkaasta mullan- ja raikkaanmakeasta pihkantuoksusta.

Upotin käteni syvälle varjossa makaavaan sammalmättääseen ja sen ihoa hyväilevä kosteus tuntui puhdistavan käteni ihmiselämän saasteista.

Laskin katseeni maahan ja silmäni alkoivat liukua pitkin sen kamaraa.

Tuolla näkyi vanamo, joka hentona ja arkana levittäytyi maan pintaa pitkin.

 Kukka itsessään oli jo kuin oma maailmansa, tavattoman kaunis ja salaperäinen. Useimmilta tämä maailma kuitenkin jäisi kokematta, kun he kömpelöinä tömistäisivät ohitse, ehkä jopa rikkoen näitä maailmoja.

Kun katseeni vaelsi eteenpäin, huomasin muurahaispesän. Muurahaiset parveilivat sen ympärillä, mutta vaikka ensimmäinen huolimaton (todellisuudessa mitään kertomaton katse) saattaisi kertoa muurahaisten olevan kaaoksessa, lähempi tarkastelu kertoisi niiden käyttävän tarkkoja kulkureittejä toimittaessaan määrättyjä ja hyvin rajattuja tehtäviä.

Niiden yhteiskunta oli paljon järjestäytyneempi kuin ihmisten. Siinä jokainen keon jäsen eli harmoniassa toisten kanssa. Häiriöitä tai uskottomuutta ei esiintynyt. Muurahaisia eivät vaivanneet ne asiat, jotka romuttivat vahvimmankin ihmisyhteiskunnan: ahneus ja vallanhimo. Muurahaiset saivat tyydytystä katsoessaan sitä, mitä olivat rakentaneet, ihmiset katsoessaan sitä mitä olivat tuhonneet.

Aloin tuntea itseni uniseksi iltapäivän raukaisevassa kuumuudessa ja niinpä asetuin istumaan selkä puuta vasten. Puun runko tuntui jykevältä ja turvalliselta. Puu oli seisonut siinä satoja vuosia ollen liikkumatta ja paikoillaan, ainoastaan hitaasti kurottaen kohti elämän valoa.

 Siinä oli jotakin suurta, kaikkea muuta ylevämpää. Siinä yksinkertaisessa mahtavuudessa täytyi piillä elämän tarkoitus. Tämä olento oli omalla hiljaisella tavallaan viisiain koko maailmankaikkeudessa.

Puun ytimessä asui jotakin hyvin rauhoittavaa, jota säteili minuun. Liuùin valveen ja unen rajamaille, missä todellisuus hämärtyy. Tunsin elävästi sulautuvani puuhun, kasvavani siihen kiinni.

 Kuulin puun kuiskivan minulle levollisia sanoja. Toivoin, että olisin voinut jäädä siihen ikiajoiksi. Mutta niinhän ei kävisi, kohta minä vaipuisin syvään uneen ja sitten minut repäistäisiin taas raakaan todellisuuteen olemaan ahdasmielinen ihminen. Mutta sinä hetkenä tulevaisuus, menneisyys tai mikään muukaan ei saanut minulta ajatustakaan.

Tuon hetken muistaisin aina elämäni parhaana.